y

Home

Texts - exhibition reviews



Texts
English scroll down

 

Föränderliga färgfält som lockar

Primärfärgerna cyan, magenta och gult dominerar i Juan Kasaris nya verk.Bild: Galleri Muu

Juan Kasaris nya verk höjer förväntningarna. Man vill se mera och större verk, tycker recensenten och hoppas att konstnären får en större budget.

Juan Kasari: In Transition: Absence, Isolated, Excluded. Galleri MUU, Lönnrotsgatan 33. Till den 25.2.

Två år har förflutit sedan Juan Kasaris senaste soloutställning i Helsingfors. 2016 ställde Kasari ut på Sinne, denna gång visas helheten In Transition på närliggande MUU. Sinne är större, luftigare och ljusare än MUU, men Kasaris verk gör sig nästan bättre i detta lite mindre galleri. Kanske det också handlar om utveckling: Kasari känns mer autonom än tidigare, säkrare och mognare. Radikala förändringar är det inte fråga om, men i In Transition får betraktare bekanta sig med en konstnär som verkligen hittat sitt uttryckssätt.

I Kasaris konstnärskap spelar färger en central roll. Färgerna utgör motiv, frågeställningar, svar. Det finns många sätt att tolka användningen: ett färgteoretiskt perspektiv, ett färgpsykologiskt perspektiv, ett rent estetiskt perspektiv... Alla dessa olika perspektiv samexisterar, skalar man bort ett tolkningssätt finns det alltid ett annat under.

In Transition består av fem verk som tillsammans bildar en enhetlig installation vars främsta komponent är videoprojektion. Kasari fokuserar på projektorn som ljuskälla snarare än förmedlare av en rörlig bild. Hans videoprojektioner är helt enkelt färgade ljusfält, välkoreograferade och föränderliga.

Närmast till hands ligger att dra paralleller till minimalistiska ljuskonstnärer som James Turrell eller Dan Flavin. Kasaris projektioner är dock mindre tredimensionella än Turrells och Flavins ljusskulpturer, och i hans verk känns även den tvådimensionella geometriska abstrakta konsten starkt närvarande. Piet Mondrians målningar är en självklar inspiration, men tankarna går också till nutida konstnärer som den inhemska fotografen Niko Luoma. Luomas metod är inte helt olik Kasaris: i den ingår också skapandet av abstrakta och överlappande färgfält med hjälp av ljus. Metoden är dock mer levande och spänstig i Kasaris projektioner, i vilka ljuset och färgerna lever.

Digitala färger

Från sina experiment med färger har Kasari nästan helt raderat färgpigmentens betydelse. Hans färger är digitala, och när olika projektioner överlappar varandra och nya färger skapas uppstår en kombination av sanning och illusion. Man kan ställa sig i projektorns ljuskägla och bli uppslukad av färgen, men den går inte att greppa, den är för flyktig. Att röra sig i rummet skapar givetvis skuggor, något som utgör en ytterligare aspekt i installationen. Än är det en abstrakt, geometrisk och ganska platt värld, än ett färgfyllt rum med mörka varelser på väggarna.

Återkommande i In Transition är den moderna tryckkonstens primärfärger: cyan, magenta och gult. Det är otroligt konkreta färger som finns i varenda färgskrivare och tryckeri världen runt: den moderna världens motsvarighet till Mondrians röda, blåa och gula.

I det bakre rummet hamnar färgerna i skymundan i och med ett loopande ljudspår bestående av en engelskspråkig monolog, kort och drömlik. Mellan de båda högtalarna står en skulptur av plexiglas och ljusrör. Den kunde gärna ha fått vara lite större, och tankarna går ofrånkomligen till frågan om budget. Ingen kan skapa konst ur intet. Turrell och Flavin har haft stora resurser och fantastiska lokaler till sitt förfogande när de skapat sina mest kända verk. Inte heller Olafur Eliasson har i sina ljus- och färgbaserade verk sparat på krutet. Hur många intressanta installationer skulle inte Kasari kunna skapa ifall han fick liknande hisnande möjligheter? På basen av In Transition vill man gärna se mera och större. Förhoppningsvis kan man i framtiden få se Kasaris verk i något rejält tilltaget utrymme på ett museum, utfört utan ekonomiska begränsningar.

Helen Korpak



Juan Kasari: In Transition – Absence, Isolated, Excluded

25.2. saakka
MUU Galleria
Lönnrotinkatu 33

Edit taidemedia

MUU Galleriassa parhaillaan nähtävä Juan Kasarin näyttely In Transition hyödyntää taiteilijalle jo tunnusomaisia elementtejä, kuten suuria väriprojisointeja ja abstrakteja veistoksellisia asetelmia. Näkyvän ja ei-näkyvän maailman rajalla liikkuva näyttely kurottaa kuitenkin yhä vahvemmin mystiikan ja teosofian suuntaan.

MUU Gallerian tila Lönnrotinkadulla kylpee lukuisten videoprojisointien synnyttämissä alati muuttuvissa väripinnoissa. Yhteiseen tilaan installoidut Juan Kasarin teokset Absence I ja II ovat jatkuvassa muutoksessa, johon tammikuussa vain pilkahteleva luonnonvalo ja tilassa liikkuvien katsojien läsnäolo vaikuttaa. Minimalistisessa teoksessa käytetyt puhtaat perusvärit lipuvat sävystä toiseen, peittäen ja paljastaen toisiaan ja muodostaen loputtomasti uusia kompositioita.

In Transition: Absence, Isolated, Excluded -näyttely hyödyntää samoja elementtejä kuin Kasarin edellinen yksityisnäyttely, Sinnessä vuonna 2016 esitetty Without Beginning or End. Mukana on veistosmaisia asetelmia, suurikokoisia videoprojisointeja, pleksilevyjä ja loisteputkia. Jo Sinnen näyttelyssä tiukassa abstraktisuudessa ja värikokeiluissa ilmeni pyrkimys eroon tietynlaisesta kaupallisesta ja mainosmaisesta estetiikasta, mikä ilmenee myös uudessa näyttelyssä.

Uusi näyttely kurottaa tunnelmaltaan kuitenkin vahvemmin mystiikan ja teosofian suuntaan. Galleriasta on pyritty luomaan jonkinlainen välitila tai epäpaikka, jossa katsoja – ehkä yhtä lailla kuin taiteilija – voi vapautua esittävästä ja tarinallisesta kuvakielestä ja arjen kuvatulvasta. Päällekkäisten projisointien kerroksellisuus nostaa esiin erilaisia assosiaatioita ja vie ajatukset myös värisymboliikkaan ja synestesiaan. Käytetty spektri noudattelee perinteistä Johannes Ittenin värioppia kontrasteineen ja värisointuineen. Sävyjen rauhallista leikkiä unohtuu seuraamaan kuin huomaamatta. Hahmottamatonta äänimaailmaa hallitsee valkoinen kohina, jota ennen pitkää ei enää erota.

Aineettomien projisointien oheen synkronoitu videoteos sekä tunnistamattomiksi pirstaloituneet pigmenttivedokset rytmittävät kokonaisuutta mukavasti. Jonkinlaiseen digitaaliseen häiriöön tai dekonstroitumiseen viittaavat kaksi vedosta toimivat katkoksena kokonaisuuden harmoniassa.

Näyttelyteksti puhuu synkronisiteetista, sattumista sekä näkyvän ja ei-näkyvän maailman tiedostamisesta. Ripustus on toteutettu kolmeen eri tilaan, joiden välillä siirrytään kuin tasoilta toiselle. Näyttelystä löytää viittauksia varhaisiin modernisteihin kuten Piet Mondrianiin ja Kazimir Malevitšiin, jotka olivat Ittenin ohella hyvin kiinnostuneita teosofiasta ja mystiikasta. Erityisesti gallerian mustan laatikon teoksessa Empty souls and row boats to heaven on mukana selkeän esoteerisiä elementtejä. Alttarimaisen asetelman loisteputkivalot kurottavat ylle projisoituun enneagrammiin. Teoksen ääniraidalla leijuu laulaja Nicole Willisin transsimainen, toisteleva ääni.

Näyttelyn heikko kohta on näyttelyteksti, joka haparoi kielellisesti ja sortuu liikaan selittämiseen, mikä on monitasoisen ja toimivan teoskokonaisuuden kannalta tarpeetonta. Parhaimmillaan näyttely on, kun katsoja saa tunnustella sitä omien assosiaatioidensa kautta ja viipyillä meditatiivisessa tilassa ilman ennalta annettuja merkityksiä. Seuraavissa näyttelyissä olisi ilo nähdä Kasarin menevän spiritualistisissa tutkielmissaan vieläkin syvemmälle ja terävöittämään työskentelynsä ydinajatuksia entisestään.

 

Olen taidehistorioitsija ja kirjoittaja, ja työskennellyt kulttuurialan organisaatioissa nykytaiteen ja viestinnän parissa. Taiteesta kirjoittaessa ollaan tekemisissä koko yhteiskunnan, ellei maailmankaikkeuden kanssa. Siksikin ajattelen, että on tärkeää tietää melkein

kaikesta ainakin jotain. rosa[at]editmedia.fi

JUAN KASARI 19.1.-25.2.2018 / MUU GALLERIA
IN TRANSITION: ABSENCE, ISOLATED, EXCLUDED

MITÄ SE ABSTRAKTI OIKEIN ESITTÄÄ?

Kun luodaan silmäys kuvataiteen maisteri ja kuvataiteilija Juan Kasarin taiteen kehityslinjaan kymmenisen
vuoden perspektiivillä, katsoja ei voi olla huomaamatta ilmaisun muuntumista alati abstraktimmaksi, pois
figuratiivisuuden kahleista. Se on ilmiselvää.

Kasarin henkilökohtaista taiteilijakehitystä vastaavanlainen ei-esittävyyden projekti on leimannut
suuresti modernia taidetta ja sen jälkeistä kuvataiteen kehitystä aina tämän päivän ajankohtaiseen
nykytaiteeseen (contemporary art) saakka − tietenkin perinteiseksi koetun realistisesti esittävän taiteen
sekä molempien ilmaisutapojen yhdistämisen rinnalla. Kliseisesti hoettu arvio taiteilijan käyttämästä
”fiktion ja faktan yhdistämisestä” tapahtuu monesti yhdistämällä esittävää ja ei-esittävää ilmaisua.
Sekatekniikat ovat yleistyneet.

Uudet tekniikat ja materiaalit ovat tulleet välineinä mukaan mahdollistamaan tätä – sanotaanko – uutta
taidetta, jossa taiteilija edelleen toimii vääjäämättä kulttuurinsa ympäröimänä ja piirissä, mikä heijastuu
välttämättä hänen taiteeseensa. Kun ajatellaan Kasarin valmistuneen Kuvataideakatemian tila-aika -
taiteiden puolelta, hänen taiteensa muuttuminen nykyiseen suuntaan vaikuttaa luonnolliselta. Ja miksei
erityisesti robotoituvassa digitalisaation kone- ja mediavälitteisessä kuvavirran ja spektaakkelien
yhteiskunnassa? Kasarin taide ei ole kuitenkaan kapinaa sitä vastaan, pikemminkin sen hyödyntämistä ja
kommentointia.

Taiteen historiassa etenkin Wassily Kandinsky (1866-1944) ja toisaalla Piet Mondrian (1872-1944)
varsinkin alkoivat tehdä näkyväksi sen, mitä ei aikaisemmin ollut voitu, saatu, osattu tai haluttu nähdä:
abstrakti taidekokemus tai -elämys kuvataiteena. Huomattiin ja osoitettiin kuvalla oleva kyky musiikin
tavoin herättää tunteita ja tuntemuksia ja esittää olemalla ”esittämättä mitään” (paitsi itseään) ja
molempien ”pioneerien”, Kandinskyn ja Mondrianin töitä toisinaan verrattiinkin musiikkiin. Samoin puheet
synesteettisyydestä kumpuavat etenkin Kandinskyn eri taiteita rinnastavasta hahmotustavasta omassa
työssään.

Abstrakti taide kohoaa siten itseisarvoiseksi ja esittää älyllisen haasteen nykyään jo ikiaikaisten antiikin
filosofien ja Aristoteleen Runousopistakin tunnetulle mimesis-käsitteelle, jonka perusteella taide välillä
katsottiin olemukseltaan vähäarvoiseksikin nimenomaan sen (ideoiden) jäljittelyä (= asiat maailmassa)
jäljittelevän olemuksen vuoksi. Juuri sitä, ympäröivää todellisuutta, Kandinsky tai Mondrian kumpikaan ei
abstraktioissaan pyrkinyt sellaisenaan toistamaan. Näin ajatellen, paneutumatta esimerkkiä syvällisemmin
filosofian historiaan tai varhaisiin teorioihin: kun abstrakti taide ei pyri jäljittelemään olevaista maailmaa,
niin sille on silloin ajateltavissa itsenäinen olemus ja arvo taideteoksena.

Kuvan silmää harhauttava ”näköisyys” (trompe l’oeil) ja valokuvantarkkuus löytävät tehtäväkenttänsä
paremmin simulaation ja dokumentoinnin tarpeesta nykyisessä kuvankäsittelyn ja kuvatulvan maailmassa,
jolloin ei-esittävällä taiteella on siinä rinnalla muita, omia roolejaan. Eri asia on, onko jäljittelevyydestä
mahdollista päästä lopultakaan koskaan täysin eroon. Entä kuinka pitkälle visuaalinen abstrahointi
ylipäänsä on vietävissä ennen kuin se pakenee aisteilta? Numerot lukusuoralla katoavat lopulta
käsitteelliseen ajatukseen äärettömyydestä, mutta sitä ei voida esittää eikä ilmaista muutoin kuin
panemalla tuon ajatuksen tilalle kulttuurisesti sovittu merkki ∞. Merkki esittää jotain loputonta, jota ei
voida koskaan saavuttaa, mutta silti se ei pääse esittävyydestään eroon.

Toisaalta viivakin voi olla merkkinä vain viiva, mutta esittävässä teoksessa yhtä kuin etäisyyteen katoava
horisontti eli todellisuutta sellaisenaan jäljittelevä kuvaelementti. Usein on vaikea sanoa, esittääkö joku
jotain vai ei ja toisaalta vastata perinteiseen taiteeseen tottuneiden katsojien kysymykseen: Mitä kuva
esittää? Tai onko teos ylipäätään edes kuva? Rajat ovat varsin häilyvät. Onko olemassa taiteellista merkkiä
ilman merkitystä tai edes jonkunlaista katsojan tulkintaa, joka on teoksen henkilökohtainen merkitys
kullekin yleisön jäsenistä erikseen? Voiko teos abstraktiudessaan jäädä tulkintaa tai merkitystä vaille?

Jos näine ajatuksin lähdemme katsomaan ja problematisoimaan Kasarin näyttelyn installaatioita Absence I,
Absence II ja Empty souls and row boats to heaven, mitä voimme nähdä ja kokea − esimerkiksi?
Ensimmäiseksi katsoja kohtaa galleriatilan, jonka kaksi installaatiota (I ja II) valtaavat ja ottavat haltuun
maltillisesti huolellisena kokonaisuutena ja kompositioillaan jopa vääristävät havaintoa suorakulmaisesta ja
kulmikkaasta tilasta ikkunaseinän arkkitehtonisine kaarineen. Verhottomista ikkunoista tulviva luonnonvalo
sekoittuu osaksi teosten ”teknistä” koneellista värivaloa (RGB). Samoin katsojan oma varjo sekoittuu
tarkastelupisteestä riippuen installaatioiden osaksi tai − katsojan niin halutessa − on sekoittumatta.

Väritys on yleisvaikutelmaltaan ajoittain pastellisävyinen, mutta värien intensiteetiltä ja luonteeltaan
alati muuttuva sekä luonnollisten valaistusolosuhteiden että konevalon heijastusten mukaan. Värit
käsittävät päällekkäistä sekoittumista seinäpinnoilla, liukuvärjäyksiä ja keskinäisten rinnastusten
resonointia, varsinkin Absence II:een kuuluvassa erillisessä parilliseksi jaetussa ruudussa. Ruutuja ajatellen,
Kasari ei ole malttanut olla ottamatta perinteisen taulun kehyksiä mukaan teokseen Absence I, vaan siihen
sisältyy kaksi kehyksin erikseen erottuvaa ”seinätaulua”, mikä erottamalla ne muusta kokonaisuudesta
osaltaan perustelee tai alleviivaa näyttelyn nimen sanaa ”Isolated” − Kandinsky muuten, pyrki pitämään
kuvaelementtejä toisistaan erillään.

Kuinka näin abstraktia kokonaisuutta voi tulkiten avata? Onko lannistuttava kuin ajatuksen
saavuttamattomasta äärettömästä ilmaisun mahdottomuuden edessä? Eikö sanojen merkityksenanto lopu
siihen, mistä visuaalinen abstraktio alkaa?
Sanat eivät lopu, muuten tätäkään kirjoitusta ei olisi, mutta tulkitsevat sanat muuttavat omia
lähtökohtiaan. Kuvitellaan siis, että katsoisimme maisemaa ja tekisimme havaintoja: kuinka kaunis sininen

taivas ja metsän syvä vihreä. Kasarin installaatiota katsoessa, kun jätetään edellisestä joitakin sanoja pois ja
vähennetään kielellisestä ilmaisusta sen omaa ”figuratiivisuutta”, pääsemme lähemmäs hänen
näyttelyteostensa perusolemusta. "Maisema”, ”taivas” ja ”metsä” ovat katsojalle tässä näyttelyssä turhia
sanoja, antiikin filosofien väheksymää olevaisen maailman mimesistä, Kandinskylle ja Mondrianille
mielenkiinnotonta ympäristön jäljittelyä ja heittämällä joutavat kuvailut mielestä, jäljelle jäävät ”kaunis
sininen” ja ”syvä vihreä”. Ne puolestaan ovat merkityksiä itsessään, ”musiikin säveliä”, reperesentaation
perusyksikköjä asetettuna määrättyyn muotoon. Mitä nuo muodot kertovat?

Kasarin installaatiot kaikessa vähäeleisyydessään stimuloivat katsojan assosioimaan jotakin omaa
henkilökohtaisesti koettua muistin ja alitajunnan lokeroista. Onko se turistimatkalla museossa nähty
Kandinskyn tai Mondrianin teos? Onko se mennyt Suomen kesä vai kenties Välimeren värit? Kasarin
installaatiot panevat muistin aktivoitumisen ja älyllisen pohdinnan ohella tunne-elämän liikkeelle, tarjoavat
elämyksen. Onko kokemus ja tunnelma teosten äärellä nimeämisen vaikeutta, käsittämättömyyden pelkoa,
riittämättömyyden tunnetta tai hämmennystä ”oikeasta” tulkinnasta, jota ei ole (Absence, Excluded) vai
visuaalisen oivalluksen ihailua? Kuinka arvottaa näitä teoksia? Onko näkymä edessä pelkästään kaunis ja
pitäisikö sillä edes olla muuta tehtävää? Kasarin teokset pakottavat pohtimaan visuaalisen ilmaisun
metakieltä. Toisin sanoen kieltä kielen takana ilman näennäistä ”tekosyytä”, yleisesti tunnistettavissa
olevaa kuva-aihetta.

Katsojan täytyy pystyä ravistamaan niskastaan ajatus siitä, että hänen olisi kyettävä yhteen ainoaan ja
yleispätevään tulkintaan. Sen sijaan hän voi keskittyä ottamaan havaintonsa vastaan, rentoutua nauttimaan
näkemästään samoin kuin siitä, mikä konserttisalissa kuultuna on musiikkia korville − ilman minkään
kryptisen tehtävän ratkaisupakkoa. Vaikuttua tavalla tai toisella.

Videoprojisointi Empty souls and row boats to heaven tuo jollakin tavoin mieleeni Vitruviuksen miehen,
inhimillisten mittasuhteiden kaavailua ympyrän kehän ja neliön sisällä Leonardon version tunnetuksi
tekemänä. Se on henkilökohtainen muistoni ja älyllinen pohdintani aihe teoksen geometrisia muotoja
ympyrässä katsoessani. Tunnetasolla huomaan jonkunlaista henkistymisen pyrkimystä – johtuneeko se
esillepanon alttarimaisuudesta, teoksen tulkintaa ohjaavasta nimestä tai taustaäänen luonteesta? Nämä
ovat minun havaintojani, joku muu voi saada muun kokemuksen. Abstraktin merkitys nousee esiin
introspektiolla, joka on minulle ”oikea”.

Ja entä ripustus? Taidekritiikissä pyritään sanomaan sanansa siitäkin. Kyllä – myös installaation voi
ajatella tavaksi ripustaa taidetta esille – abstraktilla tavalla ilman nauloja ja koukkuja, heijastamalla.
Installaation voi ostaa, jolloin taitelija käy ”ripustamassa” sen paikalleen uuteen tilaan. Naulat ja koukut on
kuitenkin hankittava eli heijastuslaitteisto. Installaation ripustus on muuntuva, joten galleriassa nähdyn voi
ajatella havainnekuvaksi, jonka voi sovittaa uudelle paikalle ja jopa eri mittakaavassa. Tekniset laitteet ovat
nykytaiteilijan pensseli ja värit ja gallerian tai tilan seinä maalauspohja.

FM SAMI AIKIO


JUAN KASARIN NÃYTTELY

GALLERIA SINNE 1-24.4.2016
Without Beginning or End.

Without Beginning or End. Juan Kasari nimeää teoksensa useimmiten englanniksi, kuten koko tämän
kertaisen näyttelynsä nimen, mikä on perusteltua, kun ajatellaan, että hänen teoksiaan on ollut esillä
kansainvälisisestikin. Sisällöllisesti nimi on perusteltu siksi, että näyttelykokonaisuudessa ei ole kyse
kertomuksesta, joten sillä ei edes voi olla alkua eikä loppua kuten A ja Ω, alfa ja omega, ensimmäinen ja
viimeinen. Näyttely on siinä mielessä kuin ikuisuus tai matemaattinen ääretön (∞), kun kyseessä ei ole
teosten välinen kerronnallinen jatkumo, jonka se kieltää. Näyttelykokonaisuus voi myös olla palanen koko
taiteen tarinaa poimittuna fragmenttina jostakin sen keskeltä − tai osasia sieltä täältä taiteilijan
tuotannosta. Ilman alkua tai loppua. Erään teoksen nimi on sama kuin näyttelyn nimi.
Tarinan sijaan Kasarin ilmaisu on äärimmäisen puhdasta kuin filosofian käsitteet. Eräällä tapaa
läpikuultavaa ja aineetonta kuten teoksen Somekind of Nothingness nimi korostaa. Kasarilla taiteellinen tai
esteettinen käsite tai ilmaus on merkitty sanojen tai olevaisen maailman tunnistettavan jäljittelyn (mimesis)
sijaan abstraktiin visuaaliseen muotoon. Ainut esittävä ja figuratiivinen kuva tässä näyttelyssä on
hehkulampusta, joka sekin ideaalistuu sähköisten valojen ympäristössä niiden symboliksi. Käsitteellistyy
merkiksi. Valojen, jotka voivat olla pysähtyneitä tai liikkuvia. Kasari tavoittaa taitavilla heijastuksillaan
vaikutelmia kylmästä ja kovasta, pehmeästä ja lämpimästä.
Esittävien kuvien sijaan nousee esille kuin elementteinä taiteen itseisarvon visuaalisesta teoriasta
perusvärit, perusmuodot, diagonaalit, valkoinen valo, värillinen valo, opasiteettisten kerrostumien
päällekkäisyyden lait ja värin optinen sekoittaminen. Muun muassa.
Läpikuultavalla perusvärisarjalla gallerian ikkunassa, taiteilija asettaa rajan ikkunan takaisen reaalimaailman
tapahtumiin nähden. Galleriavieras näkee siitä ulkomaailman kuin värillisen linssin läpi. Katsojan aistimus
muuttuu pakosti taiteen läpi arkielämää katsovaksi.
Näyttely on älyllisesti askarruttava ja siksi erittäin mielenkiintoinen, se ei pyri hätkähdyttämään, vaan on
tyylikkäällä tavalla eleetön ja eheä. On kuin Kasari tavoittelisi representaatioillaan samantapaista ajatusta
kosmisista luonnonlaeista taideilmaisun takana kuin Piet Mondrian (1872-1944). Kasarin tapa käyttää
päävärejä eräissä kompositioissa tuottaa nimittäin mielleyhtymän kauneusarvoista ilman todellisuuden
ulkoista jäljittelyä Mondrianin tapaan. Ilman tapahtuman tai tapahtumasarjan kertovuutta: Without
Beginning or End.

FM Sami Aikio


Juan Kasarin teoksista rakentuu vaikuttava ja kaunis kokonaisuus valokuvagalleria Hippolyten tilaan.

Valokuvataiteilijoiden Liiton ylläpitämä galleria Hippolyte on muuttanut Kalevankadulta Yrjönkadulle entisen elokuvateatteri Dianan tiloihin. Vanha elokuvateatteri on saanut uuden elämän taidegalleriana. Tila on pieteetillä suunniteltu ja kunnostettu. Lopputulos näyttää tyylikkäältä ja tuntuu erittäin toimivalta. 

Tila jakaantuu kahteen, korkeaan ja hieman isompaan näyttelytilaan sekä hieman pienempään huoneeseen, joka jatkaa entiseen tapaan Hippolyten Studiona. Vanhan elokuvateatterin entisestä elämästä muistuttaa parvekkeen kaide, mutta muuten tila hohtaa uutuuttaan. Vastavaletut betonilattiat toimivat persoonallisessa tilassa hyvin. 

Uusi tila toimii mainiosti myös Juan Kasarin (s. 1974) teoskokonaisuudelle. Installaatiomainen ja jopa performatiivinen kokonaisuus muodostaa sakraalin, lähes pyhän tilan tunnun. Värikkäät teokset ja valot toimivat valkeassa tilassa, ja kokonaisuus säilyy tyylikkään rauhallisena. 

Kasarin teokset hieman yllättävät ensin, mutta paljastavat pikku hiljaa kuitenkin ”oikean luonteensa” ja suhteensa taitelijan aiempaan tuotantoon. Epätarkat miljööt näyttävät lähes keinotekoisilta tai lavasteilta. Toden ja epätoden välinen raja tuntuu leijuvan jossain ilmassa. 

Värikkäät abstraktit valokuvat vahvistavat tätä tunnelmaa. Ne ovat syntyneet sattuman kautta: kuvatiedostojen tuhouduttua tietokoneessa, joka on yrittänyt uudelleen luoda dataa. Lopputuloksena on kuvia, joiden todellinen alkuperä jää hämärän peittoon. Ja mikä on uudelleen järjestäytyneen informaation luonne? Jotain pilalle mennyttä ja kadonnutta vai jotain uudestisyntynyttä? 

Samaan tematiikkaan viittaavat seinälle heijastuvat, alati muuttuvat valot sekä viereisissä kuvissa mustalla taustalla olevat valkoiset numerosarjat, jotka molemmat ovat saman prosessin erimuotoisia ilmaisuja. 

Kasarin tämänkertainen näyttely on ehkä hieman aiempaa käsitteellisempi ja abstraktimpi. Se on kuitenkin visuaalisesti ja emotionaalisesti hyvin vahva kokonaisuus.

Teksti: Mikko Oranen, HAM- Helsinki Art Museum/KIASMA


Juan Kasari;s artworks form an impressive and beautiful entity in the Photographic Gallery
Hippolyte space.

The Hippolyte gallery space functions splendidly with Juan Kasari;s (b. 1974) body of work.The installation-like and even performative whole creates a sacred, almost holy feelingwithin the space.

The colourful artworks and lights come together in the white space and,the entirety remains elegantly tranquil.At first Kasari;s artworks are slightly surprising, but slowly they reveal their “true nature”and their relationship to the artists earlier work.

Unfocused milieus look almost artificial andstaged. The boundary between true and false seems to float somewhere in the air. Colourful abstract photographs strengthen this atmosphere. They have been createdthrough chance; after image files on a computer were destroyed and the data re-createdby the machine. The end results are images that have their true origins masked.

What is the nature of re-organised information? Is it something gone and lost or something thathas been reborn?The reflected lights on the wall refer to the same theme; continually changing lights as wellas the adjacent pictures featuring white number sequences on black backgrounds, areboth different manifestations of the same process.This current exhibition by Kasari is perhaps slightly more conceptual and abstract than hisearlier work. However, it is a very strong body of work both visually and emotionally.

Text: Mikko Oranen, HAM- Helsinki Art Museum/KIASMA
translation by Anna Puhakka



Juan Kasari "Studies of light and weather"
Kuvataideakatemia Project Room gallery 2012

o

Juan Kasarin teos Studies of light and weather

on seitsemästä valokuvasta, kolmesta valonheittimestä, värikalvoista ja ohjelmoinnista koostuva installaatio kestoltaan yhteensä noin kahdeksan minuuttia. Katsoja näkee
hämärässä elokuvateatteria muistuttavassa tilassa edessään kuusi taulua, joiden

väripinnat muuntuvat taianomaisesti installaation edetessä. Kuvan vaihtuvuuden tekniikka
luo siihen nykyajan mediataiteen ulottuvuuden.
     Installaatio tuo yhteen ajatukset yhtäältä taiteesta humaanina ilmiönä ja toisaalta mielteen luonnontieteestä ja mittauksesta, sillä ”teoslappuna” tai ”galleriatekstinä” palvelee erityinen perinteisesti kehystetty taulu, johon on tarkasti kirjattu ajan, paikan, lämpötilan, ilmanpaineen, aurinkotuntien, auringon säteilytehon ja UV­säteilyn mitattavat koordinaatit, ”kuvausolosuhteet”.

  Taidekokemus jää mittaamisen ulkopuolelle. Kuinka taide ja luonnontiede yleensä nivoutuvat yhteen väriteorioissa ja taiteen käytännöissä?

Värikokemuksen on ajateltu olevan perinteisten mittaamismenetelmien ulkopuolella,  vaikka itse väriä, sen ominaisuuksia nykyään voidaankin mitata: tietokone ymmärtää värit  numeroarvoina. Värikokemuksella tarkoitetaan sitä tunnetta tai reaktiota joka ihmisessä
syntyy hänen havainnoidessaan tai tulkitessaan väriä tai väriyhdistelmiä. Vain elävä
olento voi kokea väriä. Psykologian avulla voidaan osittain valottaa inhimillistä värien kokemista tai värien huomaamista ja havaitsemista.

 Taidehistorian saatossa on luotu lukuisia väriteorioita aina värien fysikaalisista

ominaisuuksista niiden sisällöllisyyteen saakka. Pelkkä fyysinen pigmentti merkitsee inhimillisessä kokemuksessa jotakin merkityksellistä, joka tarkoittaa tai osoittaa jotakin maailmaan kuuluvaa: luonnontieteellinen, fysikaalinen väri muuttuu aistikokemuksessa  humaaniksi ilmiöksi. Kun syntyy poikavauva, annetaan sinisen, koboltin tai indigon sävyisiä kortteja. Onko punamultapigmentti rakkauden vai maalaistalon väri? Mikä on mustan kulttuurisidonnainen merkitys?

     Kysymykset ovat kulttuurisia mutta värien kohdalla luonnontieteellistäkään tarkastelua ei sovi ohittaa. Värin taittuminen esiintyy luonnossa sateenkaaren, spektrin ja prisman ilmiössä. Kasarin teos perustuu siihen, kuinka valonheittimien värikalvoilla säädelty valo heijastuu pinnoille eli kyse on osaltaan optisesta valosta. Isaac Newtonia pidetään modernin optiikan kehittäjänä. Hän huomasi että valkoinen valo koostuu useista eri väreistä, eri aallonpituuksista jotka taittuvat eri tavalla prismassa ja synnyttävät spektrin.

Hän myös ymmärsi että spektri voitiin koota uudelleen valkoiseksi valoksi toisella

prismalla.     Värissä on näin kyse valosta. Kun valo kulkee prisman läpi, näemme sen hajaantuvan punaiseksi, oranssiksi, keltaiseksi, vihreäksi, siniseksi ja violetiksi väriksi. Kohteet näyttävät erivärisiltä koska ne heijastavat, imevät tai siirtävät valoa eri tavoin. Musta merkitsee valon imeytymistä pintaan. Värien avulla on pyritty jäljittelemään värillisiä aiheita ja kohteita.

  Monet värikäsitykset pohjaavat kemisti Michel Chevreulin havaintoihin ja kokeiluihin. Hän kehitteli muun muassa teorian värien simultaanikontrastista. Chevreulin kuten Newtonin havainnot ja teoriat koskivat luonnontiedettä, mutta tulokset siirtyivät taiteen

kentälle muuttaakseen silloista melko pysähtynyttä taiteen kehitystä. Väreistä havaitut luonnontieteelliset ominaisuudet ovat vaikuttaneet siihen, miten niillä on taiteessa haluttu aihettansa ilmentää.

 Kasarin teoksissa on pääasiassa dynaamisia diagonaalisommitelmia ja värien rajat ovat joko tarkkoja tai häivytettyjä. Kasari soveltaa värinäkemyksiä uudella mediataiteen teknisen ilmaisun kielellä jättäen installaation minimalistisen vähäeleiseksi häivyttämällä esittävät aiheet ja pyrkii puhumaan taiteen puhtaalla kielellä.

     Kasarin teokset eivät viittaa muuhun kuin väriin ja sommitteluun ja niiden rinnastuksiin, jos ei kiinnitetä huomiota taitavaan tekniseen toteutukseen. Kukin katsoja kokee värin vaihtumisen tauluissa subjektiivisesti ja saa siitä oman elämyksensä ja mielteensä.

Teoksen valoon ja ilmaan liittyvä nimi johdattelee ajatukseen auringonkierrosta. Siihen, kuinka auringonvalo säätelee ilmanolosuhteita, yötä ja päivää, näkymiä ja vaikutelmia sekä niiden valaistusolosuhteita koko ajan muuntuvasti ympäristössämme maapallon kiertäessä tähteään. Perinteiseen tauluun merkityt maininnat aurinkotunneista, auringon säteilytehosta ja UV­säteilystä vahvistavat miellettä sisällölliseksi tulkinnaksi saakka kuten

myös teoksen nimi. Installaatio on nähtävissä varsinkin värien ja värioppien tutkielmana ja jatkeena taidehistorian perinteelle kuvata valoa ja ilmaa varsinkin impressionismin ajoista saakka uudella hetkeen tarttuvalla tavalla.

SAMI AIKIO,

FM

Lähteet:

Julkaisijan käsikirja. 1999. (Toim. Adobe Press). Helsinki: IT Press.

Lassaigne, Jacques 1972. Impressionismi. Helsinki: Ex Libris.

Juan Kasari "Studies of light and weather"
Kuvataideakatemia Project Room gallery 2012


The artwork Studies of Light and Weather by Juan Kasari is an installation: comprised ofseven photographs, three spotlights, colour foils and programming; with a total duration ofapproximately eight minutes. The viewer is presented with a semblance of a cinema in adimly lit space with six pictures in front of them.

The surface colours of the pictureschange, as if through magic, as the installation progresses. The technique that generateschanges in these pictures give the artwork a contemporary New Media Art dimension.The installation brings together ideas of art as a humane phenomenon, but also as aperception of natural sciences and measurement. This is due to a special, traditionallyframed picture that serves as the artwork lor gallery text. In this frame are preciserecordings of the time, place, temperature, atmospheric pressure, solar hours, solarradiation and UV radiation; that were measured at the coordinates where the images weretaken.

The art experience is excluded from the measurement. How are art and the naturalsciences interwoven together in colour theory and art practices?The experience of colour has been thought to be outside the traditional methods ofmeasurement, although colour itself and its properties can nowadays be measured: acomputer comprehends colours as numeric values. The experience of colour is describedas an emotion or a reaction, that in born within humans when detecting or examiningcolour or a combination of colours.

Only a living creature can experience colour.Psychology can partially help shed light on the human experience of colour, as well as thediscovery and detection of it.Over the course of art history numerous colour theories have been created, starting from acolours physical attributes up to its potential meanings. The physical pigments in colouralone, have meaning within human experience, which signify or point towards somethingthat exists within the world.

Physical colour and colour in natural science evolves throughsensory experience into a human phenomenon. When a boy is born; blue, cobalt or indigocards are given. Is red ocher pigment the colour of love or a farmhouse? What is theculturally bound meaning of black?These questions are cultural; however, in the case of colour an examination via naturalsciences should not be overlooked. The refraction of colour occurs in nature throughphenomenons such as rainbows, spectrums and prisms.

Kasari;s artwork is based on howthe light regulated by colour foils on spotlights is reflected onto surfaces, thus becoming aquestion of optical light.Isaac Newton is considered to be the developer of modern optics. He discerned that whitelight consists of numerous colours of different wavelengths, that refract in different waysthrough a prism to create a spectrum. Newton also realised that a spectrum could bereassembled into white light through a second prism.

Colour is therefore a question oflight. When light travels through a prism we see it fragment in to red, orange, yellow,green, blue and violet. The colours of objects appear different, because they reflect,absorb or transmit light in different ways. Black represents the absorption of light on asurface. Colours have been used to mimic coloured subjects and objects.Many perceptions of colour are based on the chemist Michel Chevreul;s observations andexperiences. He developed, among other things, a colour theory called simultaneouscontrast. Chevreul;s like Newton;s observations and theories were in natural sciences, butthe results were transferred into the field of art to transform its, then fairly stagnated,development.

The natural scientific properties in colours have influenced how they havebeen represented within art.Kasari;s artworks are primarily comprised of dynamic diagonal compositions and lines ofcolour that are either sharp or faded. Kasari adapts views of colour through the newtechnical language of New Media Art, leaving the installation minimally austere. He doesthis by fading out representational objects and endeavouring to speak through the purelanguage of art.Kasari;s artworks do not refer to anything other than colour, composition and theirjuxtapositions; moreover, if one does not pay attention to the skilful technicalimplementation of the work.

Each viewer experiences the changes of colour subjectivelyand derives their own experiences and perceptions from it.The title of the artwork references light and air, which prompts thoughts of solar cycles.How sunlight controls air conditions, night and day, views and impressions, as well aslighting conditions in a continually changing environment, as the earth rotates around itsThe perceptions and contextual interpretations of the artwork are strengthened by the title,as well as the traditionally framed picture with references to solar hours, solar radiationand UV radiation.

The installation can notably be seen as a study of colours and colourtheory and as a continuation of the tradition in art history, since the Impressionists, todescribe light and air in a new, seize the moment kind of way.

Text: Sami Aikio, FM,
translation by Anna Puhakka

 

Juan Kasarin näyttely Me, Myself and I “ The Gated Community
Galleria Jangva Helsinki, 2008


kuvaa huolettomia, hyvin toimeentulevia ihmisiä, heidän maailmaansa ja asennettaan siihen. Näyttely on toinen osa viisiosaisesta näyttelysarjasta, jonka ensimmäiisessä osassa MUU-galleriassa saatiin nähdä pallon lyöntiin keskittyviä kroketinpelaajia.
Kasarin tekniikat ovat säilyneet pitkälti samoina kuin aikaisemmassa näyttelyosiossa: sekatekniikkaa, johon oleellisesti kuuluu IT-teknologia ja audiovisuaalisuus mukaan. Liikkuvaa kuvaa, johon on lisätty ääni.

Kuvien epätarkkuus syö niiden muotokuvamaisuuden pois, katsoja ei suinkaan ole pelkän potrettikuvaajan näyyttelyssä¤. Käsin tehdyn jäljet tulevat esiin teknologisen joukosta. Osa teoksista on kehystetty, osa ei. Kehyksellä vaikuttaa olevan sisällölinen merkitys: tuoda esiin tapa, jolla tämä yhteiskuntaluokka on tottunut omiaan kirjahyllyjensä reunoille kuvaavan. Näyttelyn teokset ovat jossain määrin käsitetaiteen lailla aiheeltaan ja sanomaltaan älyllistettäviä, vaikka visuaalisuus ja audiatiivisuus ovatkin vahvasti keskeisiä ja läsnä. Kokonaisuuteen kuuluu neljä isoa kuvaa, joista yksi on videoprojisointi, useampi pieni kuva ja mp4-soittimin toteutettuja teoksia.
Aihe eli ylemmän keskiluokan suljettu elämä nousee tietynlaista itsekeskeisyyttän vaalivana esille jo näyttelyn nimessä: Me, Myself and I.

Kasarin tarkoitus ei ole jyrkästi kritisoida eikä politisoida aihettaan, vaan hänelle se tutkimuskohde taiteilijan tavalla tutkia aihettaan. Katsojakunnan, auditorion, suhtautuminen määrittää teosten vastaanottoa: mihin luokkaan katsoja itse kuuluu. Aiheessa käsitelty itsekkyys ja hyvinvointi saattaa ärsyttää  joitakuita tai herättää kysymään, mistä on kysymys, kun taide ei nyt käsittelekään elämän traagisia puolia eikä pyri olemaan yhteiskunnallisesti kantaaottavaa.

Taiteilija esittää teokset muuttamatta tasoa, jolla ylempi keskiluokka itse itseään arvioi, ei tuo esille kriittisiä rinnastuksia puutetta kärsiviin, vaan näyttelyn maailma on samalla tavalla suljettu kuin kuvauksen kohteenkin: parempiosaisten asuinalueilla ja yksityisautoissa ei maailman kurjuus näy ja voi olla hyvin mielin tyytyväinen. Voiko hyvinvointi ja tyytyväiisyys olla sallittuja nykymaailmassa? Joka tapauksessa ne ovat yleisen tavoittelun kohteita, miksi siis Kasarillakaan olisi aihetta kritiikkiin? Näyttelykokonaisuudessa ylempi keskiluokka silti hakee olemassaolonsa tavalle hyväksyntää ja oikeutusta ja tuntee pientä omatunnon kolkutusta. Näyttely on elämännarvoista keskusteleva ja osoittaa, että arvot eivät suinkaan kaikilla ole samat, vaikkakin keskiluokassa ehkö varsin homogeeniset ja materiaalisessa normissa pysyvät.

Kasarin näy¨yttely ei näin ollen hypi silmille dramaattisuudellaan, vaan päinnvastoin herättää kysymyksen aiheiden kuvauksenarvoisuudesta. Katsoja huomaa hetken ajateltuaan kuvauksenarvoisuuden kumpuavan aiheen aikaisemmasta käsittelemättömyydestä nykytaiteessa. Varhemmassa taiteessa oli aivan yleistä kuvata parempiosaisten maailmaa. Pintatason säilyttäminenn on toisaalta ainut keino, millä ylemmän keskiluokan käsityksiä heidäb osastaan maailmassa voi ilmentää, mikä tekee näytttelysarjasta erään elämäntavan dokumentaarin. Jos Karjalan runonlaulaja- ja kansantyyppejä on aikoinaan pyritty esittämään realistisesti, miksei länsimaisen yhteiskunnan ylempää keskiluokkaa voida taiteessa kohdella samoin: kuvata kohdetta sellaisena kuin se on?

Kuvausten kohteilla on nimet, vankka identiteetti. Hahmoina nämä ovat henkilöitä, joita näemme päivittäin ympärillämme liikkuvan kalliilla autoillaan, hienoimmissa myymälöissä, käyttämässä kallista digitaalitekniikkaa ja parfyymeja ja hyvin pukeutuneina matkalla pintayöerhoihin. Nyt Kasari on kuvannut heitä ei ulkopuolisen tarkkailijan, vaan heidän maailmansa sisältäkäsin: Miltä tuntuu olla etuoikeutettu?

John he First Denton ilmentää luokkansa hyvinvoivan ilmeen: keep smiling. Hymyn taakse ei vaikuta kätkeytyvän surua tai elämän kolhuja, vaan menestystä ja vertikaalista kohoamista ylöspäin hierarkiassa ja pyrkimyksissään, olivatpa ne mitä hyvänsä. Teoksen nimen mukaan pyrkimys lienee päästä ensimmäiseksi, minkä asema John Denton on hymystä ja teoksen nimestÃä päätellen jo saavuttanut. Voittajan on helppo hymyillä, sanotaan. Hymy tässä vaikuttaa ilmeenä hieman keinotekoiselta, mutta asemansa mukaan John Dentonilla ei ole muutakaan mahdollisuutta kuin hymyillä Katsoja ei voi tietää, kätkeytyyö pinnan alle muuta kuin menestystä.

Mary Ann Roberts on haastatteluvideoprojisointi maitopleksille ja jos tekstiä jää kuuntelemaan Mary Ann ei näe mitään pahaa siinä, että heillä on isommat asunnot, paremmat autot ja palkka.
Mary Ann on epätarkasta kuvasta huolimatta hahmotettu laitettuna: hyvin hoidetut, pitkät hiukset paljastavat tämän. Tarkassa kuvassa näkyisi varmaan myös manikyyri. Vaikuttaa myös siltä, että Mary Annilla on aikaa jutella tällaisista asioista; kiireetttömästi ja tyytyväisenä  sohvalla käteensä nojaten. Kuva ja taustalta puhuttu teksti muodostavat teoksen kokonaisuuden.


Mp4-soittimelta välittyy paremmin toimeentulevien asuinalueen ihannoiva esittely. Haluaako ylempi keskiluokka pois yhteiskunnallisten ongelmien keskeltä, paikkaan, luostariin, jossa on rauhallista ja turvallista? Onko tämä seurausta nykymaailman turvattomuuden kokemuksesta, vai pyrkimystä materiaalisen statuksen ilmentämiseen? Omaisuus saattaa luoda ylemmästä keskiluokasta rikollisuuden kohteen. Heidän saavutuksensa ovat tavoittelemisen arvoisia myös keinoja kaihtamatta. Ihanteet vaikuttavat periamerikkalaisilta. Kasari kuvaa länsimaailmaa, ei Aasiaa, ei Afrikkaa eikä Intiaa, vaikka näillä alueilla sijaitsee ehkä lä¤nsimaita kärjistyneemmin, jopa vartioituina, erottuvia hyväosaisten alueita.

SAMI AIKIO, FM



Juan Kasarin näyyttely Me, Myself and I – The Gated Community
Galleria Jangva Helsinki, 2008



Juan Kasarin näyttely koskettaa ajankohtaista aihetta: millainen yhteiskunnan ja yhteisön tulisi olla, jotta yksilö voisi tuntea olonsa turvalliseksi.

Mennessäni katsomaan Juan Kasarin näyttelyä en tiennyt että se olisi niin ajankohtainen suhteessa Kauhajoen traagiseen ampumavälikohtaukseen. Kasari käsittelee näyttelyssä sitä, miten ihmiset yritttävät suojautua väkivallalta ja rikollisuudelta. Mutta onko aitojen rakentaminen takuu turvasta ja onnellisuudesta? Misttä loppujen lopuksi väkivalta ja rikollisuus kumpuavat, ja mikä on eriarvoisuuden lisääntymisen vaikutus tähän kaikkeen?

Galleria Jangva on noin vuosi sitten muuttanut Uudenmaankadun tiloihin. Juan Kasari on täyttänyt tilan teknisesti mielenkiintoisilla teoksilla, jotka muodostavat ehyen kokonaisuuden käsittelemänsä aiheen pohjalta. Paperille ja mdf-levyille sekatekniikalla tehtyjen maalausten lisäksi tilassa on kaksi videota (projisointi ja tv-monitori) sekä teos, joka esitetään kahdentoista mp4- soittimen kautta.

Kasarin sekatekniikalla toteutetut teokset ovat visuaalisesti mielenkiintoisia kuvia. Niistä muodostuu joukko ihmisiä, jotka ovat kuin osia suuremmasta kokonaisuudesta. Kuvien ihmisistä tulee kuin laajemmin yhteisiä ja arvojensa edustajia, jotka heijastavat suhdetta yhteiskuntaan, materiaan ja toiseen yksilöön. Näiihin tulkintoihin antavat hienovaraisesti viitteitä myös teosten nimet.

Videoteoksissa Gated Communityn asukkaat kertovat tuntemuksistaan ja elämässään taloissaan aidatuilla alueilla. Näissä teoksissa, kuten koko näyttelyssä, on mystinen tunnelma. Liikutaan jossain todellisen ja fiktion rajamailla. Ovatko nämä todellisia ihmisiä ja haastatteluja vai taiteilijan luomuksia?

Mielenkiintoisin ja haastavin teos on videoinstallaatio Politically correct productions joka koostuu kahdentoista mp4-soittimen kautta esitetystä kuvasta ja äänestä. Todellisuus tuntuu tässäkin teoksessa olevan jotain vaikeasti hahmotettavaa, mutta myös pelottavaa. Aseen käsittely, jollaista juuri oli nähnyt todellisessa uutislähetyksessä, tuntui aika karmaisevalta.

Juan Kasari tavoittaa vahvoja tasoja teoksillaan. Hän ei, kuten itse sanoo, ole niinkäänn osoitteleva, kuin havainnoiva (dokumentaarinen) ja toteava.

 


MAAILMANA KROKETTI

Juan Kasari:n näyttely Real White Panthers Do Croquet
MUU-galleria, Helsinki, 2007

ei ole dokumentaatio kroketinpelaamisesta, vaan syvimmiltään ihmiskuvausta nykyajan länsimaisesta ihmisestä ja hienovaraista, humorististakin kritiikkiä sitä maailmaa kohtaan, jossa ja jonka ehdoilla tuo ihminen pelaa ja toimii.

Teokset on toteutettu sekä korkeaa teknologiaa hyödyntäen, että perinteistä taiteilijan

käsityötaitoa käyttäen; niiden taustalla on prosessi. Kuvat ovat saaneet kulkeutua kameran linssin kautta taiteilijan ateljeehen käsin muokattaviksi ja sieltä  jälleen teknisesti produsoiduiksi digitaaliksi värivedoksiksi galleriatilaan.

Kaksipuolinen videoteos tuo verkkaisenakin kokonaisuuteen mukaan kuvan liikkeen, joka toisaalta ilmenee taulujen still-kuvissa pelaajien liikkeinä dynaamisina tai levollisina peliasentojen representaatioina. Miksei pallon liike tai ajoittainen pysähtyneisyys myös ole osa kuvakerronnan toimintaulottuvuutta.

Mukana installaatiossa on äänimaailma, mikä muuttaa taidekokemuksen pelkästäänn visuaalisesta audiovisuaaliseksi. Näköaisti asettaa näyttelykävijän katsojaksi kuvien eteen, mutta ääniteos tekee hänestä samalla kuvien kuuntelijan. äänet johdattelevat kohti krokettikentän tapahtumia.

Väripaletti on rajoitettu: hillitty vihreä ja sininen ovat dominantteja, mutta toisinaan taiteilija väläyttää läikkinä aggressiivista punaista. Vallitseva vihreä väri paljastaa taustan, jota vasten toimitaan: krokettinurmi. Näin väriivalinta hahmottuu ja muotutuu aiheensa mukaan ja tarjoaa rauhallisen ja harmonisen pohjan kokonaisuudelle; niin sisällöllisesti kuin aistillisestikin.

Raikkaan vaalean tuulahduksensa kuviin tuovat valkoiset peliasut. Pelaajat on identifioitu valkoiseen jo näyyttelyn nimessä: Real White Panthers. Onko näyttely samalla kuvaus valkoisen miehen länsimaisesta maailmasta, josta muualla olevat ongelmat ovat kaukana ja voidaan intohimoisesti keskittyä jokapäiväisen elämän ja elinehtojen kannalta sinän¨nsä toisarvoiseen ajanvietteeseen, krokettiin?

Teosten todellisuuteen pohjautuvat valokuvatut hahmot eivä edustakaan pelkästään peliasentojen ja pukeutumisen kuvausta, vaan valottavat pelaavien ihmisten arvoja, sisäistä asennoitumista ja toisaalta heidän mahdollisuuksiaan. Henkilöt ovat yksilöitä, heillä on teosten nimissä etunimet.
Juan Kasari:n pääasiallinen tarkoitus ei silti ole muotokuvata tai dokumentoida, sillä visuaalisesti ihmiset ovat persoonattomia. Individuaalisuus on teoksissa hämärretty, esimerkiksi kasvot eivät näy, mutta ihmistyypit, toiminnan motivaatio ja status välittyvät kuvista hyvin.

Itseensä tyytyväisillä pelaajilla näyttää olevan aikaa ja tarmoa harrastukselleen, pelitaitojen kehittämiseen, viihtymiseen ja varallisuutta yhdenmukaiseen pelipukeutumiseen, mikä paljastaa heidän suhteellisen hyväsaisuutensa, missä sinänsä ei ole mitään pahaa, mutta mikä viittaa länsimaisen ihmisen osaan ja olemisen ehtoihin maailmassa.

Kroketti on harrastuksen tai laajemmin ajateltuna mielenkiinnon kohteen metafora. Teokset tuovat julki, kuinka vakavasti pelaajat suhtautuvat vihkiytymisensä kohteeseen, joka ei tarkemmin ajateltuna ole elämässä sittenkään kaikkein merkittävin asia, joka ansaitsisi kaiken huomion. Kuvat alleviivaavat filosofiaa: kaikki muu paitsi kroketti on turhaa. Katsoja voi pohtia, onko hänen elämässän kroketin kaltaista asiaa, johon oman elämän energia keskittyneesti suuntautuu.

Teosten pelaajien toiminnalla on selkeä päämäärä, johon koko peli tähtää: osua ja saada pallo kulkemaan halutulla tavalla maaliinsa; voittaa ja olla muita parempi. Suorituskeskeisyys on lopultakin pelin ydin, kroketissakin. Kuvaako Juan Kasari kroketin kautta länsimaisen nykyihmisen perushyveitä.

Peli on samalla sosiaalinen tapahtuma. Kroketti tarjoaa pelaajille turvallisen kahleen, jonka sääntöjen puitteissa on sallittua toimia. Januskasvoisesti pelaajat unohtavat muun maailman ja tärkeämmät  työt kokonaan, ainakin pelin ajan. Näyttelyn katsojakin asettuu tilanteeseen, jossa ei ole läsnä muuta kuin pelaajat ja kroketti. Kuvakentän ulkopuoli on häivytetty, sitä ei ole. Kroketti on kaikki kaikessa ja koko maailma, joka nähtävästi täyttää teosten pelaajien mielen ja nyt galleriatilan.

Teoksessa Simon, Great Britain Team visited the west coast of the USA and played the biennal pelipallo on kuvan ehdoton keskipiste, johon katsoja teoksen edessä väistämättä keskittyy. Kuvan pelaaja samalla mittailee sitä takaa, toiselta puolelta, katsojan kanssa samalta ruohonjuuritasolta.

Teos herättää kysymään, onko pelipalloon keskittyvä katse urheilun ja mediamaailman luoma länsimaisen ihmisen yleinen ominaisuus ja katsomiskonventio?  Katse, joka turhan usein teräistyy muutoin kuin pelin kannalta epäolennaiseen palloon ja kieltäytyy katsomasta muuta.

Teksti: Sami Aikio, FM

text.pdf (exhibiton reviews)